Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sitä, miten media synnyttää disinformaation kautta huhun ja huhun levitessä ja siis disinformaatiota toistamalla siitä syntyy legenda ja tositapahtuma. Tämä ei toki ole yhtään uutta mediakentällä, näin kävi esimerkiksi Kajaanissa vuonna 2005. Silloin lehdet revittelivät viikkokaupalla suurin otsikoin rasistisesta hyökkäyksestä kajaanilaiseen pizzeriaan. Jälkeenpäin kuitenkin ilmeni, ettei mitään hyökkäystä, rasistista tai rasismitonta, ollut tapahtunut ja lopuksi vain pizzerian maahanmuuttajataustaiset työntekijät tuomittiin suomalaismiesten pahoinpitelyistä.
Kuuluisin tälläinen tapaus on ehdottomasti vuonna 2009 tapahtunut Junacausti. Tällöin medialle rasismikohun synnyttämiseen riitti se, että somalitaustainen 8-vuotias tyttö kertoi tulleensa tönäistyksi junasta. Tytön ammattiloukkaantuja isä teki asiasta tutkintapyynnön ja suuri poliisin koneisto valjastettiin etsimään tytön tönäisijää. Oltiinpa sisäministeriössä käynnistämässä asian takia jopa Älä töni-kampanjaa. Loppujen lopuksi tapaus kuivui kasaan, koska mitään todisteita 8-vuotiaan tytön puheille ei saatu. Tönijää tai tytön pystyyn auttanutta naishenkilöä ei löydetty, valvontakameroista ei näkynyt mitään eikä yhtäkään silminnäkijähavaintoa saatu.
Ominainen kehitys tälläisille tapauksille mediassa on seuraavan kaltainen. Ensin toimittaja levittää disinformaatiota, sitten suvis kirjoittaa disinformaation perusteella kolumnin, näiden kahden edellisen perusteella toinen suvis kirjoittaa blogikirjoituksen ja kolmas käyttää näitä kaikkia todisteena siitä, että teko on tapahtunut. Viimeiseksi neljäs suvis kirjoittaa uutisen näitä kaikkia lähteinään käyttäen ja samalla pitäen näitä todisteena rasismin yleistymisestä. Näin ympyrä sulkeutuu ja kierto alkaa alusta, seuraava kirjoittaja kertookin sitten kuinka mediassa on yleisesti huomattu rasismin lisääntyneen. Jokainen kirjoitus siis samalla seuraa edellistä, sekä itsessään synnyttää uuden todisteen ilmiön olemassaolosta.
Yhteistä tälle kaikelle on myöskin se, kuinka totuuden paljastuessa kukaan itsensä tapauksia keppihevosenaan käyttäessä nolannut toimittaja, blogisti, poliitikko, you name it ei tule oikomaan tekemiään virheitä. Korkeintaan homma kuitataan yhdellä pikku-uutisella. Näin tulee vääjäämättä käymään myös tälle uusimmalle, bussicaustille, josta saamme kuulla vielä muutaman kerran mattimyöhäisten suvisten toimesta. Hyvin noloa tämä on kaikille näille päivitteleville suvaitsevaisille vieläpä sen takia, että totuuden etsiminen on todellakin hyvin helppoa. Yksi puhelinsoitto, tai edes alkuperäisen poliisitiedotteen lukeminen riittäisi. Eikä siinä hommassa pahitteeksi ole logiikka ja järjenkäyttökään.
Mitenkäs sitten sen ihan ihka aidon rasismin kanssa? On totta, että esimerkiksi rasistisesti motivoitujen tai ns. viharikosten määrä on muutaman viime vuoden aikana kasvanut, mutta tämä johtuu siitä, että tilastointimenetelmää muutettiin vuonna 2008. Osassa maassa poliisi on myöskin ottanut sellaisia käytäntöjä, että rikos tilastoidaan aina rasistiseksi, kun uhrina on ollut maahanmuuttaja ja näistä ei taideta edes poissulkea sitä onko rikoksentekijäkin kenties on ollut samaa etnisyyttä edustava maahanmuuttaja. Nämä asiat selittävät viime vuosien ”räjähdysmäisen” kasvun oikein hyvin. Loppu kasvu taas selittyy ihan normaalilla maahanmuuttajien määrän kasvulla.
Miksi suomalainen suvaitsevainen sitten sivuuttaa kaikki nämä faktat? No siksi, koska Suomessa ei juuri ole rasismia. Sitä on itseasissa niin vähän, että kaikki edes etäisesti rasismille haiskahtava täytyy käyttää hyväksi, jotta saataisiin sellainen kuva, että olisi jotakin mitä vastaan taistella. Jos tapauksia ei sitten taas vaan tule, niin silloin niitä keksitään vaikka väkisin.
Johdonmukaisten johtopäätösten sarja 